Kehollisuuden vaatimus

Tekoälykeskustelussa, eteenkin filosofisessa sellaisessa, on eräs aihealue, joka on tavalla tai toisella jatkuvasti ajankohtainen. Se on kysymys "kehollisuuden" (embodiment) tarpeellisuudesta. On eräs koulukunta, jonka mielestä vain robotiikka voi johtaa aitoon, vahvaan, yleiseen tekoälyyn (AGI), koska vain robotin sensomotorinen toiminta "maadoittaa" robotin sisäisen tietämysrakenteen reaaliseen maailmaan. Kehityskykyinen robotti havainnoi todellista ulkomaailmaa aisteillaan ja osallistuu siihen motorisilla kyvyillään esim liikkumalla, navigoimalla ja liikuttelemalla ulkoisia objekteja. Täten robotin sisäinen malli ulkomaailmasta kypsyy oppimalla vastaamaan todellisen maailman hienojakoista hierarkista rakennetta.

AGI-keskustelusivuilla käytiin n. viikko sitten tähän asetelmaan liittyvä keskustelu, joka pohjautui Pei Wangin edellä kuvattuun väitteeseen kriittisesti suhtautuvaan mielipidekirjoitukseen.
http://www.mail-archive.com/agi@v2.listbox.com/msg13298.html

Vaikka em. robotiikkaa puoltava väite on uskottava ja looginen, sen "vain" -sisältö on epäilyttänyt Pei Wangin lisäksi myös minua. Olen ehdottomasti samaa mieltä, että pelkästeen omaan sisäiseen maailmaansa nojaava järjestelmä on kehityskyvytön ja vakavasti rajoittunut. Kehittyvän järjestelmän on oltava interaktiivisessa suhteessa ulkomaailmaan. Mutta epäilen vahvasti sellaista ehdottomuutta, että vain robotin sensomotorinen suhde ulkomaailmaan olisi ainoa mahdollisuus tarjota AGI-tasoiseksi älyksi pyrkivälle järjestelmälle toiminta- ja kehityskentän.

Onhan robotinkin kokema maailma aina jotenkin rajoittunut. Sillä ei ole täydellisiä aisteja ja sen toimintaympäristö on mahdollisesta monipuolisuudestaan huolimatta aina pieni vain pieni osajoukko kaikesta kuviteltavissa olevasta. Miksi siis tällainen "robotin leikkikenttä" olisi ainoa mahdollinen kehittävä "leikkikenttä"? Voisin kuvitella muitakin mahdollisuuksia.

Kuten Pei Wang, minäkin olen pohdiskellut (jo vuosien ajan) mitä rajoituksia ja mahdollisuuksia olisi sellaisella AI-järjestelmällä, joka toimii pelkästään "ASCII-maailmassa" eli näppäimistöltä kirjoitettavissa olevien merkkien rajoittamassa todellisuudessa. Tällainen todellisuus olisi täysin erilainen kuin esim huonetiloissa operoivan, näkevän, kuulevan ja tuntevan (kosketusaistin kautta) humanoidirobotin maailma. Mutta olisiko ASCII-maailma liian suppea tai muuten huonompi?

Ben Goerzelin näkemyksen mukaan (em. keskustelu) tällainen "humanoidiaisteihin" ja motorisiin ulottuvuuksiin perustuva maailma tarjoaa hahmoja, joiden tilastolliset ominaisuudet eroavat radikaalisti edukseen, sopien paremmin esimerkiksi ihmislapsen tai muun kehittyvän mielen kehitysympäristöksi, kuin vaihtoehtona yksipuolisesti symbolinen maailma. Mutta hän itse myöntää, että hän ei voi todistaa väitettään vaan se perustuu puhtaasti intuitioon. Benin näkemys on ilmeisen totta, kun kysymys on biologisten aivojen oppimiskyvystä. Tämä siksi, että biologiset aivot ovat vuosimiljoonien kuluessa erikoistuneet juuri tällaiseen ympäristöön. Mutta entä jos aivojen perustana on tavallisten tietokoneiden "von-Neuman-arkkitehtuuri"? Minä ja Pei emme ole siinä tilanteessa varmoja tilanteesta. Ainakin näiden vaihtoehtoisten "leikkikenttien" laadullinen ero on kaventunut ja symboolimaailmalla on joitakin etujakin. Näitä etuja ovat ainakin sensomotorisen järjestelmäarkkitehtorisen kerroksen suhteellinen yksinkertaisuus ja laskentakapasiteetin pienempi tarve verrattuna audio-visuaaliseen aistidataan ja fyysisen maailman liikeballistiikan hallinnan vaatimuksiin.

Minun esimerkkini tekstibotin opettavaksi leikkikentäksi voisi olla C++ ohjelmointi. Maailma muodostuisi kausaalisesta "tuotantoketjusta": botin tuottama lähdekoodi - käännöstyökalut - debug-ympäristö - vaativampi testiympäristö - ohjelman tulosteet. Samoin kuin fyysisellä robotilla, myös tekstibotilla olisi ulkoa annetut toiminnat tavoitteet ja arvohierarkia. Molemmilla järjestelmillä olisi mahdollisuus muodostaa kausaalisen toiminnan kautta tuntemus oman "itsen" olemassaolosta ensimmäisenä vaiheena kohti "reflektiivistä itsetitetoisuutta" ja "vapaan tahdon kokemusta". Käännös- ja testiympäristö sekä "valvojan" (ihminen) liittymä muodostavat tekstibotin kausaalisen "ulkomaailman". Tällainen ympäristö tarjoaa ihmisohjelmoijalle kovatasoisia ja monipuolisia haasteita, niin miksei tekstibotillekin?

Pei Wangin mukaan kehollisuuden tärkeimmät kriteerit ovat, ei robotiikka, vaan se kokemus ja vuorovaikutteisuus, jota järjestelmä ulkomaailman suhteen harrastaa.

Mutta älköön kukaan kuvitelko, että minä tässä vaiheessa rakentelen mitään edelläkuvatun kaltaista. Olen lähempänä maanpintaa.